Viime vuosi meni hujauksessa. Olen luvannut ja luvannut päivittää kuulumisia, mutta en vain ole saanut aikaiseksi kuin keskeneräisiä tekstejä, jotka ovat jääneet julkaisemattomina roikkumaan tuonne "blogikirjoituslistalle". Ehkä kokoan niistä jonkinlaisen koosteen jahka taas motivaatio on kohdallaan. Tosin suurin syy tälle hiljaiselolle löytyy oikeastaan puhtaasti arjen olosuhteiden muutoksesta - eli töistä - ja siitä, etten oikeasti jaksa istua tietokoneella pitkiä aikoja (kädet eivät kestä eikä oikeastaan silmätkään jaksa näyttöä). Puhelimessakin minulla on blogisovellus, mutta se on pirun työläs käyttää - jos meinaa OIKEASTI kirjoittaa. Facebook-ryhmissäkään en ole nyt aivan hetkeen jaksanut olla aktiivinen (osin nekin välillä vei mehuja näiltä blogiteksteiltä).
Elossa siis ollaan. Lääkelista on tässä välissä ehtinyt vaihtua ties miten monta kertaa. Kaularangan operaatiosta selvittiin suht ok - yhä jomottelee ja välillä vetää sormiin kipuja, mikä pakottaa syömään edelleen neurologiseen särkyyn kipulääkkeitä. Juuri nyt menossa siis Temgesic (Norspan kokeiltiin uudelleen ja teki järjettömät ihottumat) sekä Rivatril (relaksantiksi - otan yleensä vain yöksi). Selkärankareumaan olen nyt elokuusta asti pistänyt kerran viikossa Trexania, jota olen suhteellisen hyvin sietänyt.
Vanhat sokeri-/viljavaivat ovat edelleen voimissaan. Kunto kasvoi kohisten syksyyn asti, Vetrean laitoskuntoutuksen välimittaukset motivoivat. Nyt niitä ei enää elokuun jälkeen ole ollut niin on päässyt löystymään. Uuden vuoden lupauksia en ole asian tiimoilta tehnyt, mutta kyllä tässä tavoite on taas ottaa itseään niskasta kiinni. Olen panostanut vaatteisiin ja kenkiin ulkoilun/liikunnan suhteen, joten ei voi senkään piikkiin laittaa, etteikö voisi lenkkeillä tms. Ja syömisten osalta on todella taas asettauduttava ruotuun. Näistä ehkä myöhemmin vähän lisää, jahka taas jaksaa enempi ruotia mennyttä vuotta.
Edelleenkin, päivä kerrallaan. Elävien kirjoissa. Henkistä painetta on tullut monelta suunnalta erityisesti viimeisen vuoden puolikkaan aikana, mutta niistäkin on selvitty. Työ on mukavaa eikä rasita ja lapset sekä mies pitävät ilon päivissä (välillä ehkä harmaitakin hiuksia luoden :D ).
Mutta... Astro.fi -sivulta löytyvän kalat-horoskoopin lainauksen myötä lähdetään kohti vuotta 2017. Suhteellisen hyvin on tähän mennessä startattu. :)
"Vuoden haaste:
Saturnuksen neliö merkissäsi vaikuttavaan Chironiin säilyy tarkkana koko
vuoden molempien perääntyessä samaan aikaan ja siksi tämän vuoden
suurin haasteesi on pitää itsesi hyvässä kunnossa ja mahdollisimman
terveenä. Tämä vuosi on tervehtymisen ja paranemisen kultainen vuosi,
jonka positiivinen toteutuminen on
kokonaan Sinun käsissäsi. Universumin varoitusjärjestelmä kertoo nyt
jopa ärsyttävän tarkasti, mihin voimasi riittävät ja mihin eivät. Sinun
tehtäväsi on seurata jaksamisesi tilaa ja annettava itsellesi lupa
levätä aina kun voimat alkavat olla vähissä. Paraneminen tapahtuu
pääasiassa levon aikana ja siitä kun pidät huolen, niin tästä pääsee
alkamaan uusi, hieno ja tasapainoinen elämä."
maanantai 9. tammikuuta 2017
keskiviikko 21. lokakuuta 2015
Väliraportti (kesken)
Jaahans.. Mistähän sitä yhden kerran taas aloittaisi. Taas on vierähtänyt noin puolitoista kuukautta, kun en ole kirjoitellut. Sitä tulee enemmän tuonne naamakirjan puoleen päiviteltyä - kun kaiken voisi päivittää myös tänne ja jäisi paremmin jopa talteen. Tämäkin ehkä tulee olemaan edellisenkaltainen vali-vali-kirjoitus, mutta.. Eikös se ole tärkeintä, että jotain raportoin?
Kaikki edellisen postauksen jutut on nyt läpikäyty ja itse asiassa tuon inkontinenssiasian tiimoilta ehdin käydä tällä viikolla jo kontrollikäynnilläkin. Mutta ehkä minä aloitan ihan samassa järjestyksessä, mitä edellisessäkin - kutakuinkin (ei sentään orjallisesti).
Tässä välissä ehti olla se papa-koe, sokerirasitus ja fysioterapeuttikäynnit sekä verenpaineen seuranta. Olinpa tuossa pari viikkoa kuin korvatulpat sieraimissa eli ihan kiitettävä räkätauti käväisi ilman kuumetta. Siitä pari viikkoa niin nousikin kuume niveloireineen ilman mitään muita lenssuoireita. Tulehdusarvot käväisivät yli 80:ssa. Pääkipu oli alkuun kova ja sen perään koko kroppa oli ku jyrän alle jääny. Itkin peiton alla useampaan otteeseen oloani. Neljä päivää tuossa meni. Onneks on ohi.
Mutta, mutta... Papa-koe. Käytännössä siinä ei ollut mitään (jihuu!!) eli ei muutoksia, mikä on aina hyvä. Verenpaineissa yläpaine pysyi kutakuinkin kuosissaan, mutta alapaine tuppasi olemaan yli 90 koko ajan. Hoitsu sanoi, että voi osin johtua ihan siitä, että kärsin kroonisesta kivusta. Tiedä häntä mistä johtuu, mutta ei se siitä alemmaksi mene.
Sokerirasitus oli aiempia kokemuksia inhottavampi. Yleensä se nieltävä litku on ollut ihan siedettävää, kun sen maku on ollut kola ja juoma on ollut kylmää. Noooh.. Tällä kertaa litku oli kyllä kylmää, mutta järjettömän makeaa. Mauksi oli vaihtunut vadelma, mikä itsessään on jo imelä kuin mikä, saatika, että kyseessä on sokeriliemi ja ilmeisesti esanssi. Ensimmäisen kerran meinasi liemi tulla ylös. Pyysin päästä pitkäkseen, kun meinasi silmät muljua jo ensimmäisen puolikkaan mukillisen kohdalla. Väsymys siis löi kertalaakista takaraivoon. Sain luvan olla sen vaaditun 2h tarkkailuhuoneessa. Siellähän sitten köllöttelin siihen asti - kävin hieman unessakin - kunnes tultiin ottamaan sovitut verikokeet. Tällä kertaa näytteenottajana olikin uppo-outo hoitaja. Tämä alkoi naputtaa siitä, että olin nukkunut (vaikka erityisesti ensimmäinen hoitsu kehoitti nukkumaan, jos nukuttaa). Tämä vain hoki siitä, miten hän on kuullut, että Helsingin päässä on tullut säädökset, että ei saa nukkua näytteidenoton välissä. Ja jos nukkuu, joudutaan rasitus tekemään uudelleen. Minä siihen takaisin inttämään, että kun vartavasten kehoitettiin nukkumaan, jos nukuttaa ja että kaipa nuo olisi täälläkin maininneet, jos moinen säädös olisi tullut käyttöön. Eipä siinä.. Kyseinen hoitaja intti takaisin ja samalla viritteli lappuja putkiloiden kylkiin, kunnes ajatteli ääneen: "Ai eihän näitä olekaan kuin nämä kaksi näytettä." Nii-in. Olin tässä vaiheessa aika iso k.... otsassa ja tokaisin: "Niin, en ole raskaana." Kyllä lähti emäntä liukkaasti kärrynsä kanssa... Olin siis koko ajan ollut oikeassa (elämän pieniä iloja). Kaiken tämän kruunasi se, että arvot olivat viiterajoissa. Kotiseurantaa siis jatkan, mutta ei mitään akuuttia hätää tämän asian suhteen. Aterioiden jälkeisen väsymyksen vuoksi pitäisi tässä jaksaa varata aikaa lääkärille. Vähän tuntuu, että tokko tuosta on mitään hyötyä.
Inkontinenssi-asia onkin sitten ollut mielenkiintoisin prosessi tässä kuluneiden viikkojen aikana. Ensimmäinen käynti oli samalla kertaa hämmentävä, mutta kiinnostava. Minä olin satavarma, että lirautteluvaiva johtuu siitä, että lihaskunto on huono. Eipäs ollutkaan vaan pikemminkin päinvastoin. Lihaksiston maksimivoimaa testatessa kävi ilmi, että itse asiassa ongelma onkin se, etten saa rentoutettua paikkoja tarpeeksi. Tämä aiheuttaa sen, että tapahtuu ohivuotoja. Tästä johtuen sain kotiin TENS-laitteen, joka siis on kaikessa yksinkertaisuudessaan nilkkaan laitettavat kaksi lätkää (sisäsyrjän puolelle luun alle ja noin 5cm ylemmäs, missä kulkee hermo), joista lähtee molemmista yksi piuha laitteeseen, josta säädetään sähköä. Tätä laitetta piti käyttää mielellään 2 x päivässä tai jopa 3 x päivässä puolen tunnin ajan. Myönnettäköön, että sairaana ollessa en käyttänyt laitetta ollenkaan, mutta muutoin vähintään 1-2 x päivässä telkkaria katsellessa tai aamukahvia juodessa annoin sähkön virrata.
Jos rehellisiä ollaan, olin hieman skeptinen tuota laitetta ja sen tehoa kohtaan. Sain sen kuvan, että laitteen vaikutukset tulevat yleensä pitkällä aikavälillä. Itse sain kuitenkin ilokseni todeta eräällä pallottelukerralla (pelattiin ja jahuttiin lasten kanssa noin 3h kentällä eri lajien parissa), että eipäs muuten lirahtanutkaan, kun juoksin. Voi sitä riemua! Täytyy sanoa, että kontrollikäynti fysioterapeutin luona oli harvinaisen mukava. Se, että olin ihan arjessa huomannut laitteen auttaneen vaivaan, oli jo yksistään ilon aihe, mutta... Nyt tehtiin testit uudelleen niin kyselyiden kuin maksimivoiman ja rentoutumisen suhteen. Tulokset yllättivät fysioterapeutinkin, joka oli ajatellut, että teho alkaa näkyä (kuten yleensä) vasta pitkällä aikavälillä. Tuo puristusvoima sun muut näkyvät siis ihan tietokoneen ruudulla käyrinä ja siitä voidaan lukea, mikä on konkreettinen tilanne. Kas kummaa, osa arvoista oli NORMAALILLA tasolla jo kuukauden sähköttelyn jälkeen!! Seuraava aika on sitten marraskuun loppupuolella. Sain laitteen vielä kotiin - ei olisi ollut mikään tarve - mutta sillä erolla, että sitä käytetään harvemmin kuin tuon ensimmäisen kuukauden aikana. Lisäksi sain jumppaohjeita. Näillä mennään. Ehkä minä en ainakaan leikkaukseen asti joudu - aina parempi!
Mitäs vielä.. Niin, joo. Sain tuossa myös kuntoutusajanjaksot. Ensimmäinen on jo marraskuun kolmannella viikkolla ja kestää viisi päivää. Menen siis yksilöityyn kuntoutukseen ja olen päiväkseltään laitoksessa. Yön olen kotona. En oikein välitä yöpyä siellä... Varsinkaan, jos matkaa kotiin on vain 25km. Tuon ajelee surutta 2 x päivässä ilman ongelmia. On aika jännittävää lähteä. Osin senkin vuoksi, että piti ennakkoon täyttää aikamoinen pumaska papereita ja ohjeistusta on joka lähtöön varustuksen ja vaatetuksen ym. osalta. Eniten ehkä jännitän ravitsemusasioita. Ehkä jopa ärsyynnyn etukäteen, koska kokemukset ravitsemusterapeuteista eivät ehkä ole mairittelevimpia. Loppupeliin minun ongelmani on edelleen se, että syön liian vähän... Mutta avoimin mielin - en ainakaan uhmalla mene =))
Tästäpä muuten voisinkin aasinsiltana heittää, jotta Lyrica on ollut nyt pois noin 2,5kk. Tässä ajassa on paino tippunut tuosta noin vain 7kg. Vielä on Lyrican tuomista 15kg:sta 8kg jäljellä, mutta aika hitokseen hyvä homma, jotta osa edes lähtee ponnisteluitta pois.
Ja tästä päästäänkin viime päiviin... Varoitus, nyt tulee se vali-vali -osuus. Se, että minussa kävi lenssu ja kuume, otin pitkästä aikaa keikkajuomaa ja nämä kosteankylmät kelit - kaikki yhdessä ovat tehneet tästä kehosta taas kumman nykijän, jumittajan, kolottajan, repijän ja ties mitä muuta. Tuntuu, että kaikkia lihaksiakin jäytää. Nivelet on kipeät ja niska on --- jatkan kohta
Seuraava aika
Papa-koe
Kipu
Jumittelu
Sokerirasitus
Kuntoutus
Kaikki edellisen postauksen jutut on nyt läpikäyty ja itse asiassa tuon inkontinenssiasian tiimoilta ehdin käydä tällä viikolla jo kontrollikäynnilläkin. Mutta ehkä minä aloitan ihan samassa järjestyksessä, mitä edellisessäkin - kutakuinkin (ei sentään orjallisesti).
Tässä välissä ehti olla se papa-koe, sokerirasitus ja fysioterapeuttikäynnit sekä verenpaineen seuranta. Olinpa tuossa pari viikkoa kuin korvatulpat sieraimissa eli ihan kiitettävä räkätauti käväisi ilman kuumetta. Siitä pari viikkoa niin nousikin kuume niveloireineen ilman mitään muita lenssuoireita. Tulehdusarvot käväisivät yli 80:ssa. Pääkipu oli alkuun kova ja sen perään koko kroppa oli ku jyrän alle jääny. Itkin peiton alla useampaan otteeseen oloani. Neljä päivää tuossa meni. Onneks on ohi.
Mutta, mutta... Papa-koe. Käytännössä siinä ei ollut mitään (jihuu!!) eli ei muutoksia, mikä on aina hyvä. Verenpaineissa yläpaine pysyi kutakuinkin kuosissaan, mutta alapaine tuppasi olemaan yli 90 koko ajan. Hoitsu sanoi, että voi osin johtua ihan siitä, että kärsin kroonisesta kivusta. Tiedä häntä mistä johtuu, mutta ei se siitä alemmaksi mene.
Sokerirasitus oli aiempia kokemuksia inhottavampi. Yleensä se nieltävä litku on ollut ihan siedettävää, kun sen maku on ollut kola ja juoma on ollut kylmää. Noooh.. Tällä kertaa litku oli kyllä kylmää, mutta järjettömän makeaa. Mauksi oli vaihtunut vadelma, mikä itsessään on jo imelä kuin mikä, saatika, että kyseessä on sokeriliemi ja ilmeisesti esanssi. Ensimmäisen kerran meinasi liemi tulla ylös. Pyysin päästä pitkäkseen, kun meinasi silmät muljua jo ensimmäisen puolikkaan mukillisen kohdalla. Väsymys siis löi kertalaakista takaraivoon. Sain luvan olla sen vaaditun 2h tarkkailuhuoneessa. Siellähän sitten köllöttelin siihen asti - kävin hieman unessakin - kunnes tultiin ottamaan sovitut verikokeet. Tällä kertaa näytteenottajana olikin uppo-outo hoitaja. Tämä alkoi naputtaa siitä, että olin nukkunut (vaikka erityisesti ensimmäinen hoitsu kehoitti nukkumaan, jos nukuttaa). Tämä vain hoki siitä, miten hän on kuullut, että Helsingin päässä on tullut säädökset, että ei saa nukkua näytteidenoton välissä. Ja jos nukkuu, joudutaan rasitus tekemään uudelleen. Minä siihen takaisin inttämään, että kun vartavasten kehoitettiin nukkumaan, jos nukuttaa ja että kaipa nuo olisi täälläkin maininneet, jos moinen säädös olisi tullut käyttöön. Eipä siinä.. Kyseinen hoitaja intti takaisin ja samalla viritteli lappuja putkiloiden kylkiin, kunnes ajatteli ääneen: "Ai eihän näitä olekaan kuin nämä kaksi näytettä." Nii-in. Olin tässä vaiheessa aika iso k.... otsassa ja tokaisin: "Niin, en ole raskaana." Kyllä lähti emäntä liukkaasti kärrynsä kanssa... Olin siis koko ajan ollut oikeassa (elämän pieniä iloja). Kaiken tämän kruunasi se, että arvot olivat viiterajoissa. Kotiseurantaa siis jatkan, mutta ei mitään akuuttia hätää tämän asian suhteen. Aterioiden jälkeisen väsymyksen vuoksi pitäisi tässä jaksaa varata aikaa lääkärille. Vähän tuntuu, että tokko tuosta on mitään hyötyä.
Inkontinenssi-asia onkin sitten ollut mielenkiintoisin prosessi tässä kuluneiden viikkojen aikana. Ensimmäinen käynti oli samalla kertaa hämmentävä, mutta kiinnostava. Minä olin satavarma, että lirautteluvaiva johtuu siitä, että lihaskunto on huono. Eipäs ollutkaan vaan pikemminkin päinvastoin. Lihaksiston maksimivoimaa testatessa kävi ilmi, että itse asiassa ongelma onkin se, etten saa rentoutettua paikkoja tarpeeksi. Tämä aiheuttaa sen, että tapahtuu ohivuotoja. Tästä johtuen sain kotiin TENS-laitteen, joka siis on kaikessa yksinkertaisuudessaan nilkkaan laitettavat kaksi lätkää (sisäsyrjän puolelle luun alle ja noin 5cm ylemmäs, missä kulkee hermo), joista lähtee molemmista yksi piuha laitteeseen, josta säädetään sähköä. Tätä laitetta piti käyttää mielellään 2 x päivässä tai jopa 3 x päivässä puolen tunnin ajan. Myönnettäköön, että sairaana ollessa en käyttänyt laitetta ollenkaan, mutta muutoin vähintään 1-2 x päivässä telkkaria katsellessa tai aamukahvia juodessa annoin sähkön virrata.
Jos rehellisiä ollaan, olin hieman skeptinen tuota laitetta ja sen tehoa kohtaan. Sain sen kuvan, että laitteen vaikutukset tulevat yleensä pitkällä aikavälillä. Itse sain kuitenkin ilokseni todeta eräällä pallottelukerralla (pelattiin ja jahuttiin lasten kanssa noin 3h kentällä eri lajien parissa), että eipäs muuten lirahtanutkaan, kun juoksin. Voi sitä riemua! Täytyy sanoa, että kontrollikäynti fysioterapeutin luona oli harvinaisen mukava. Se, että olin ihan arjessa huomannut laitteen auttaneen vaivaan, oli jo yksistään ilon aihe, mutta... Nyt tehtiin testit uudelleen niin kyselyiden kuin maksimivoiman ja rentoutumisen suhteen. Tulokset yllättivät fysioterapeutinkin, joka oli ajatellut, että teho alkaa näkyä (kuten yleensä) vasta pitkällä aikavälillä. Tuo puristusvoima sun muut näkyvät siis ihan tietokoneen ruudulla käyrinä ja siitä voidaan lukea, mikä on konkreettinen tilanne. Kas kummaa, osa arvoista oli NORMAALILLA tasolla jo kuukauden sähköttelyn jälkeen!! Seuraava aika on sitten marraskuun loppupuolella. Sain laitteen vielä kotiin - ei olisi ollut mikään tarve - mutta sillä erolla, että sitä käytetään harvemmin kuin tuon ensimmäisen kuukauden aikana. Lisäksi sain jumppaohjeita. Näillä mennään. Ehkä minä en ainakaan leikkaukseen asti joudu - aina parempi!
Mitäs vielä.. Niin, joo. Sain tuossa myös kuntoutusajanjaksot. Ensimmäinen on jo marraskuun kolmannella viikkolla ja kestää viisi päivää. Menen siis yksilöityyn kuntoutukseen ja olen päiväkseltään laitoksessa. Yön olen kotona. En oikein välitä yöpyä siellä... Varsinkaan, jos matkaa kotiin on vain 25km. Tuon ajelee surutta 2 x päivässä ilman ongelmia. On aika jännittävää lähteä. Osin senkin vuoksi, että piti ennakkoon täyttää aikamoinen pumaska papereita ja ohjeistusta on joka lähtöön varustuksen ja vaatetuksen ym. osalta. Eniten ehkä jännitän ravitsemusasioita. Ehkä jopa ärsyynnyn etukäteen, koska kokemukset ravitsemusterapeuteista eivät ehkä ole mairittelevimpia. Loppupeliin minun ongelmani on edelleen se, että syön liian vähän... Mutta avoimin mielin - en ainakaan uhmalla mene =))
Tästäpä muuten voisinkin aasinsiltana heittää, jotta Lyrica on ollut nyt pois noin 2,5kk. Tässä ajassa on paino tippunut tuosta noin vain 7kg. Vielä on Lyrican tuomista 15kg:sta 8kg jäljellä, mutta aika hitokseen hyvä homma, jotta osa edes lähtee ponnisteluitta pois.
Ja tästä päästäänkin viime päiviin... Varoitus, nyt tulee se vali-vali -osuus. Se, että minussa kävi lenssu ja kuume, otin pitkästä aikaa keikkajuomaa ja nämä kosteankylmät kelit - kaikki yhdessä ovat tehneet tästä kehosta taas kumman nykijän, jumittajan, kolottajan, repijän ja ties mitä muuta. Tuntuu, että kaikkia lihaksiakin jäytää. Nivelet on kipeät ja niska on --- jatkan kohta
Seuraava aika
Papa-koe
Kipu
Jumittelu
Sokerirasitus
Kuntoutus
tiistai 20. lokakuuta 2015
lauantai 5. syyskuuta 2015
Voi-voi-vointi..
Voi, voi ja valivali. Kyllä, jos ei kelit pysty vaikuttamaan ihmisen yleisvointiin ja jaksamiseen ihan älyttömällä voimalla. Kaikki pikkunivelet ovat järkyttävän kipeät ja ulos, kun erehtyy niin sormenpäät on rusinana. Verenkierto ei siis jekkase niin ku pitäs. Toisaalta lääkityskin on nyt ihan hakusessa ja vointi sen mukanen.
Mistähän sitä alottas nyt sitten jaarittelemaan ylejäänkin viimepäivien kuulumisia. Toipumisajasta kirjoittelen erikseen, mutta sitä ennen kaikki muu. Ei ehdi unohtua ihan tyystin.
Kuulun ikäryhmään, jolle järjestetään tänävuonna joukkotarkastus kohdunkaulansyövän ennaltaehkäisyksi/löytämiseksi. Kävin siis eilen papa-kokeessa, jonka yhteydessä käsiteltiin yhtä sun toista muutakin asiaa. Minullahan ei ole vieläkään korjautunut vaiva, joka tuli yli kuusi vuotta sitten nuoremman pojan synnytyksessä. Toisin sanoen minulla edelleen lirahtaa, jos erehdyn ottamaan juoksuaskelia tai hyppimään. Ikävä vaiva, jos ei ole varautunut ja toisaalta vaiva, joka on varsin yleinen synnyttäneiden naisien keskuudessa - mutta sitäkin vaietumpi. Tai noh.. Ehkä nyt on hieman alettu puhua ääneen, koska kyseistä vaivaa korjataan myös leikkauksin, mikäli jumpat eivät auta. Tässä välissä on ehtiny meikäläinenkin harrastaa nyrkkeilyä ja ties mitä treeniä eikä vaiva ole muuttunut miksikään. Sain siis lähetteen fysioterapeutille, jolta saan sitten intensiiviset ohjeet jumppaan ja jos ei niillä asia korjaannu niin sitten harkitaan muita keinoja. Tulee meinaan olemaan kenkku vaiva, jos iän myötä vielä tulee lisääntymään (kuten niin monelle vanhenemisen myötä käy).
Se siitä.. Sain samalla myös lähetteen sokerirasituskokeeseen. Minullahan oli molemmissa raskauksissa raskausajan diabetes. Sairaus on myös sukurasitteena isäni puolelta. Olen aikanani myös saanut kuukautiskiertoni tasatuksi metformiinivalmisteella, joka määrättiin, kun esikoisen saamiseksi turvauduimme lapsettomuushoitoihin. Käytössä oli sama lääke, Diformin retard, kun läheiselläni diabetekseen. Minulla lääkkeestä oli selvä hyöty kierron tasaamiseen johtuen siitä, että kärsin polykystisista munasarjoista (PCO), joka on tietynlainen sokeriaineenvaihdunnan häiriö. Nyt vain ongelmana on se, että syönnin jälkeen sokeriarvoni ovat alhaiset, mikä ei ole normaalia ja toisaalta olen noin puoli tuntia syömisen jälkeen niin naatti, että nukahdan pystyyn. Oireet ovat siis samat kuin sokeriarvot olisivat korkeat, mutta arvot itsessään ovat alhaalla. Toivottavasti ei nyt kipuun syödyt tai pistetyt lääkkeet ole aiheuttaneet mitään...
Samaisella käynnillä todettiin myös se, että viimeiset kolme papakoetta ovat olleet tulokseltaan luokka II. Jos nyt on sama tilanne, joudun uudelleen käymään kokeissa ja tällöin otetaan koepalat. Toivon niin kovasti, ettei luokka olisi kakkonen eikä joutuisi enää menemään uudelleen. Ei sillä, että sinänsä kammoaisin kokeiden ottoa, mutta pelottaa, jos siellä onkin jotain solumuutoksia.. Sehän tietäisi sitten hieman vakavampaa vaivaa.
Mitähän vielä.. Juu, sain myös verenpainemittarin lainaan. Yläpaine oli ensin yli 140, mutta tipahti sitten normiin toisella mittauksella. Alapaine sitävastoin oli molemmilla mittauksilla yli 90. Ei siis hyvä. Tosin tästäkin jutustelin läheiseni kanssa ja selvisi, että tämä on ominaista läheiselleni - siinä missä myös hemoglobiinin (Hb) korkeat lukemat. Voi hyvinkin olla siihen nähden "normaalia", jos on luontaista perimän kautta.
Kuntoutusasiakin on nyt taas vireillä ja minua yritetään saada lähikuntaan yksilöityyn kuntoutukseen. Pätkä olisi 2-3 osaan laitettu ja 18vrk pituinen. Ei oikein sopinut mikään tietyn sairausryhmän kuntoutus, kun vaivat on niin monitahoiset. Odotellaan siis.
Eiköhän tässä ole ihan tarpeeksi. Ruokavalioremontista ym. en taida nyt tähän jaaritella vaan jätän ensi kertaan. Se onkin sitten hieman toisenlainen juttu, johon liittyy myös astmaoireita kärsivä esikoiseni. Pieni epäilys on pilkahtanut nimittäin mieleeni.. Jos onkin refluksia ja esim. maito tai muu ravinnon vääränlaisuus aiheuttaa asiaa. Tätä tutkitaan tällä hetkellä ja olemme viisaampia sitten myöhemmin.
Mutta, olen elossa. Kävelen omin jaloin ja kahvikuppi pysyy vielä kädessä. Eikös sitä vielä tällöin asiat ole kutakuinkin kuosissaan? Ainakin luulen niin.
Mistähän sitä alottas nyt sitten jaarittelemaan ylejäänkin viimepäivien kuulumisia. Toipumisajasta kirjoittelen erikseen, mutta sitä ennen kaikki muu. Ei ehdi unohtua ihan tyystin.
Kuulun ikäryhmään, jolle järjestetään tänävuonna joukkotarkastus kohdunkaulansyövän ennaltaehkäisyksi/löytämiseksi. Kävin siis eilen papa-kokeessa, jonka yhteydessä käsiteltiin yhtä sun toista muutakin asiaa. Minullahan ei ole vieläkään korjautunut vaiva, joka tuli yli kuusi vuotta sitten nuoremman pojan synnytyksessä. Toisin sanoen minulla edelleen lirahtaa, jos erehdyn ottamaan juoksuaskelia tai hyppimään. Ikävä vaiva, jos ei ole varautunut ja toisaalta vaiva, joka on varsin yleinen synnyttäneiden naisien keskuudessa - mutta sitäkin vaietumpi. Tai noh.. Ehkä nyt on hieman alettu puhua ääneen, koska kyseistä vaivaa korjataan myös leikkauksin, mikäli jumpat eivät auta. Tässä välissä on ehtiny meikäläinenkin harrastaa nyrkkeilyä ja ties mitä treeniä eikä vaiva ole muuttunut miksikään. Sain siis lähetteen fysioterapeutille, jolta saan sitten intensiiviset ohjeet jumppaan ja jos ei niillä asia korjaannu niin sitten harkitaan muita keinoja. Tulee meinaan olemaan kenkku vaiva, jos iän myötä vielä tulee lisääntymään (kuten niin monelle vanhenemisen myötä käy).
Se siitä.. Sain samalla myös lähetteen sokerirasituskokeeseen. Minullahan oli molemmissa raskauksissa raskausajan diabetes. Sairaus on myös sukurasitteena isäni puolelta. Olen aikanani myös saanut kuukautiskiertoni tasatuksi metformiinivalmisteella, joka määrättiin, kun esikoisen saamiseksi turvauduimme lapsettomuushoitoihin. Käytössä oli sama lääke, Diformin retard, kun läheiselläni diabetekseen. Minulla lääkkeestä oli selvä hyöty kierron tasaamiseen johtuen siitä, että kärsin polykystisista munasarjoista (PCO), joka on tietynlainen sokeriaineenvaihdunnan häiriö. Nyt vain ongelmana on se, että syönnin jälkeen sokeriarvoni ovat alhaiset, mikä ei ole normaalia ja toisaalta olen noin puoli tuntia syömisen jälkeen niin naatti, että nukahdan pystyyn. Oireet ovat siis samat kuin sokeriarvot olisivat korkeat, mutta arvot itsessään ovat alhaalla. Toivottavasti ei nyt kipuun syödyt tai pistetyt lääkkeet ole aiheuttaneet mitään...
Samaisella käynnillä todettiin myös se, että viimeiset kolme papakoetta ovat olleet tulokseltaan luokka II. Jos nyt on sama tilanne, joudun uudelleen käymään kokeissa ja tällöin otetaan koepalat. Toivon niin kovasti, ettei luokka olisi kakkonen eikä joutuisi enää menemään uudelleen. Ei sillä, että sinänsä kammoaisin kokeiden ottoa, mutta pelottaa, jos siellä onkin jotain solumuutoksia.. Sehän tietäisi sitten hieman vakavampaa vaivaa.
Mitähän vielä.. Juu, sain myös verenpainemittarin lainaan. Yläpaine oli ensin yli 140, mutta tipahti sitten normiin toisella mittauksella. Alapaine sitävastoin oli molemmilla mittauksilla yli 90. Ei siis hyvä. Tosin tästäkin jutustelin läheiseni kanssa ja selvisi, että tämä on ominaista läheiselleni - siinä missä myös hemoglobiinin (Hb) korkeat lukemat. Voi hyvinkin olla siihen nähden "normaalia", jos on luontaista perimän kautta.
Kuntoutusasiakin on nyt taas vireillä ja minua yritetään saada lähikuntaan yksilöityyn kuntoutukseen. Pätkä olisi 2-3 osaan laitettu ja 18vrk pituinen. Ei oikein sopinut mikään tietyn sairausryhmän kuntoutus, kun vaivat on niin monitahoiset. Odotellaan siis.
Eiköhän tässä ole ihan tarpeeksi. Ruokavalioremontista ym. en taida nyt tähän jaaritella vaan jätän ensi kertaan. Se onkin sitten hieman toisenlainen juttu, johon liittyy myös astmaoireita kärsivä esikoiseni. Pieni epäilys on pilkahtanut nimittäin mieleeni.. Jos onkin refluksia ja esim. maito tai muu ravinnon vääränlaisuus aiheuttaa asiaa. Tätä tutkitaan tällä hetkellä ja olemme viisaampia sitten myöhemmin.
Mutta, olen elossa. Kävelen omin jaloin ja kahvikuppi pysyy vielä kädessä. Eikös sitä vielä tällöin asiat ole kutakuinkin kuosissaan? Ainakin luulen niin.
torstai 27. elokuuta 2015
Lyhyesti käyntikertomus
Ehkä nyt on oikea aika aloittaa kirjoittamaan siitä, miten kaularangan luudutusleikkaus meni. Nyt, kun operaatiosta on kulunut karkeasti se 2kk.
Lähdin KYS:ille tuolloin 2.7. Kela-taksilla noin klo 7.35. Matkalle piti varata evästä, koska en saanut syödä enää klo 9 jälkeen mitään. Näin huonona aamupalan syöjänä varasin mukaan banaanin, smoothien ja omenan.
Matka meni rennosti rupatellessa tutun taksikuskin kanssa. Jännitystä toki oli ilmassa ja olin ehkä normaalia hiljaisempi, mutta kuitenkin... Perillä oltiin klo 9.32 ja taksikuski otti kortilta sen 16€, jonka tuo reissu kustansi. Yllättäen hän myös halasi ja toivoi kaikkea hyvää, ja että operaatio menee hyvin. Lupasin informoida jälkeenpäin, kun hän sattuisi kohdalle tulemaan, jotta miten kaikki meni. (Ei ole vielä osunut vastaan, jotta voisin arpeni näyttää.)
Kävin vessassa ennen siirtymistä K siipeen ja siellä 5. kerrokseen, neurologian poliklinikalle. Ilmoittauduin, jonka jälkeen oli hoitajan haastattelu. Jutustelu hoitajan kanssa oli hieman turhauttava, koska jälleen käytiin läpi samat asiat kuin edellisenä päivänä puhelimessa.
Siirryin huoneeseen numero 29, jossa oli jo toinen operaatiota odottava nainen. Hänellä oli kauluri kaulassa ja operaatio, johon hän oli menossa, oli samankaltainen kuin minulla, mutta astetta vaikeampi johtuen siitä, että häneltä poistettaisiin kasvain nikamavälistä ja laitettaisiin ruuvit. Tuli olo, että minulla on asiat hieman paremmin kuitenkin.
Hyvin pian minun saapumisen jälkeen, vierustoveri lähti leikkuriin. Minun leikkausaikaan oli vielä 4 tuntia. Pelasin jonkin aikaa puhelimen pelejä, taisinpa torkahtaakin. Noin puolilta päivin fysioterapeutti kävi tuomassa toipilasajan ohjeistuksen. Itse asiassa heräsin hänen tuloonsa. Sain häneltä vastauksen useimpiin itseäni askarruttaneisiin kysymyksiin - mitä kaikkea saan ja voin tehdä leikkauksen jälkeen ja miten kauan pitää varoa jne. Yksi tärkeä kysymys koski heinäkuun puolivälissä olevaa Ilosaarirockia, jolloin olisi mahdollista viedä lapset katsomaan Robinin keikkaa.
Kammotti ajatus siitä, että ensimmäisen 4vk aikana en saanut kantaa kuin 5kg enkä saanut olla veneessä tai ajaa nurmea ja ties mitä. Aika paljon rajoitteita, mutta itseni parhaaksi. Autolla ajoakin tuli välttää noin viikko. Suositus tosin oman voinnin mukaan.
Ensimmäisen kerran tuli nälkä klo 13.35. Lääkärinkin piti käydä, mutta ei näkynyt eikä kuulunut. Puhelimen pelit alkoivat tympiä. Esilääkityksen piti tulla klo 14...
Kun kello tuli kaksi, tuli myös hoitaja, joka muistutti Molla-Maijaa. Hänellä oli suuret silmät eikä ilmekään värähtänyt, vaikka mitä olisi sanonut. Ainoa poikkeus pehmovartaloiseen nukkeen nähden oli se, että hänellä oli mustat pitkät hiukset letillä. Kaukana Elovena-tytöstä. (Kaikkeen sitä kiinnittääkin huomiota..)
Minut kehoitettiin vaihtamaan avopaita. Tilanne oli jollain tapaa ahdistava, kun hoitaja seistä törötti kehon etupuolella eikä millään meinannut tajuta, että tahdon riisutumisrauhan enkä niin hirveästi välitä esitellä makkaroitani hänelle. Kyllä, typerää, mutta jollain tapaa tuossa tilanteessa koin kaipaavani yksityisyyttä. Hoitaja käski myös laittamaan puhelimen kaappiin, että hän saisi kaapin lukkoon. Leikkaukseen oli vielä aikaa tunti ja sanoinkin, että onko välttämättömyys jo nyt, kun huoneessa ei ollut muuta viihdykettä. Yksinäni olin miltei koko ajan ollut. Esilääkitystäkään ei hoitaja antanut. Perusteli sillä, ettei lääkäri ollut asiaa kirjannut tietoihini. Hän ei muutoinkaan malttanut kuunnella asiaani loppuun ja minun piti ihan sanoa, jotta voitko kuunnella. Olo oli varsin ahdistunut.
Hieman ennen kolmea huoneeseen asteli mies pitkässä valkoisessa takissa. Mieleen tuli aavistus, jotta nyt tulee muutoksia. Taisinpa tokaistakin, jotta "mitäs sinä täällä teet". Herra oli Joona Varis, joka oli tullut paikkaamaan kirurgia (Juhana Frösen), jonka piti leikata minut. Varsinainen kirurgi oli jäänyt kiinni edelliseen leikkaukseen. Ei kovin mieltä ylentänyt, kun herra Varis sanoi heti kärkeen, jotta "leikataan, kun nyt kerran olet täällä". Olo oli entistä jännittyneempi ja ahdistunut. En kai minä olisi KYS:ille lähtenyt "riesaksi", jos ei olisi ollut "pakko". Tuntui, että tämä kirurgi oli Fröseniin nähden taas toinen ääripää: Koin Frösenin empaattiseksi ja lämpimäksi persoonaksi, kun taas Varis tuntui kovalta ja vain työtään suorittavalta. Ei sillä, etteivätkö molemmat olisi alansa ammattilaisia. Minulle vain on tärkeää, että koen kanssani toimivat ihmiset sellaisiksi, että heitä on helppo lähestyä, jos kerran heidän armoillaan joudun olemaan.
Jäin huoneeseen yksin. Istuin sängynlaidalla ja tuijotin ulos. Sitten tuli itku eikä sille näkynyt loppua, vaikka huoneeseen tuli hoitaja, joka ilmoitti, että nyt pitäisi lähteä leikkaussaliin. En kääntynyt häneen päin enkä sanonut mitään. En itkultani kyennyt. Vasta hetken päästä hoitaja ymmärsi tulla luokseni ja tajusi, että minun on paha olla. Selitin kirurgin vaihdoksesta ja esilääkityksen uupumisesta ja tuntemuksistani. Taisinpa mainita aiemman hoitajan painostuksesta lokeron kiinni laittamiseksi (kävi useampaan kertaan asiaa patistelemassa) ja tähän tämä hoitaja taasen totesi, että eivät he yleensä niitä laita lukkoon kuin vasta leikkuriin lähtiessä.
Ja sitten peti lähti kohti leikkuria. Itkin matkallakin. Hoitaja kysyi, että tarvitsenko sittenkin sen esilääkityksen. Totesin vain, että "eikös ne kohta laita älyn pihalle niin loppuu tämä volina viimeistään sitten". En nimittäin voinut itkulle mitään. Ihan kammottavaa, kun aina silmät kuivattua tuli uusi itkuaalto. Itkin vielä leikkaussalissakin. Eikä asiaa helpottanut yhtään, että anestesialääkäri "aukoi päätään" siitä, ettei hänellä ollut minun perussairauksistani tietoa. Sanoin vain, että vastahan ne aamulla tenttasi hoitajan alkuhaastattelussa lääkitykset ja diagnoosit, ja että kyllä ne vielä silloin heillä oli tiedoissa näkyvissä. Ei vastannut anestesialääkäri mitään. Sitten lähti äly...
Seuraava havainto on heräämöstä. Ilmeisesti lääkärikin oli käynyt, mutta minulla ei ole tuosta muistikuvaa. Muistan mies- ja naishoitajan ja sen, kun mainitsin useampaan kertaan, ettei ole huonoa oloa. Nälkä kyllä. Torkahtelin viiden minuutin välein - muistan tämän siitä, että joka kerta kun heräsin, vilkaisin kelloa. Aika pitkät pari tuntia, kun ajattelee, mitä tahtia heräsin. Yhdet antibiootit ne antoivat tipan kautta leikkurissa ja toiset heräämössä. Kolmea eri kipulääkettä laittoivat myös. Pääsin heräämöstä omaan huoneeseen joskus seitsemän jälkeen.
Ja voi elämä.. Matkalla leikkurista iski sitten se huono olo. Sain pidettyä sen ruodussa, mutta kun join mehukeittoa niin sitten nousi kurkkuun. Pyysin nostamaan minut pystympään, koska selvästi pitkällään ollessa tuli huono olo.
Sen verran olo kuitenkin koheni, että iltapalan pystyin jo syömään, vaikka nieleminen tuntuikin kuin olisi ollut möykky kurkussa. Pissallakin kävin melko nopeasti. Isompaa hätää sain odotella.
Vieruskaverikin tuli takaisin siinä puoli yhdeksän jälkeen. Hänen leikkauksessaan oli Frösen ollut kiinni. Olivat joutuneet aloittamaan alusta, kun nikamat olivat murtuneet. Ihmettelin, jotta miksi hänellä on kauluri ja minulla ei. Ilmeisesti johtui leikkauksen luonteesta ja siitä, mitä operaatiossa tehtiin. Joka tapauksessa vieruskaveri oli loistavaa juttuseuraa ja samanlaisella huumorilla varustettu yli 60v. nainen. Ilman häntä olisi ollut varsin tympeää.
Yö meni puoli yhteen valvoessa ja torkahdellessa. Hoitajat kävivät innokkaasti vetämässä verhoa vierustoverin ja minun välille. Samoin sammuttamassa television. Me sitten iskettiin aina verho pois ja tv uudelleen päälle. Kumpikaan ei meinaan nukkunut yhtäsoittoa kovin kummoisia pätkiä. Viideltä heräsin kipuun. Jo aiemmin oli ollut puhetta, että Lyricaa jatketaan ja se tiputetaan pikkuhiljaa pois toipilasaikana. Panadolista sanoin suoraan, että siitä ei ole mitään apua. Antoivat Buranan. Eivät suostuneet antamaan mitään muuta. Noin kolmen vartin päästä hälytin hoitsun uudelleen ja sanoin, ettei kivut ole helpottaneet. Antoivat Panacodin, jonka jälkeen sain nukahdettua. Tarjosin muuten jossain vaiheessa minulle aiemmin päivällä annettua kyselylomakettakin, mutta eivät suostuneet ottamaan vastaan, koska eivät tienneet mistä on kyse. (Olin hieman äimistynyt..)
Siinä klo 8 aikaan antoivat jälleen Lyrican ja muut vakiolääkkeet. Aamupalan sain syötyä ongelmitta. Olin iloisesti yllättynyt, että minäkin sain puuroa! Olinhan gluteeniton. Frösen kävi morjestamassa vieruskaveria ja kuittasinkin hänelle, jotta "teit sitten oharit". Meni hieman hämilleen letkautuksesta. Sanoinkin sitten, etten ollut tosissani ja kerroin terveiset eräältä Facebookin kipuryhmän jäseneltä, jonka Frösen oli hänetkin leikannut. Oli varsin yllättynyt terveisistä.
Vaihdoin omat vaatteet heti, kun sain. Itse asiassa ennen päiväruokaa. Ihmettelin ääneen, miksi ihmiset valittaa sairaalaruoista. Itselle ainakin maistui. Ja harvemmin sitä saa jälkiruokaa ja muuta herkkua jokaisella aterialla.
Ennen kymmentä kävi kiertävä lääkäri (Jukka Huttunen?) harjoittelijan kanssa kyselemässä vointia ja kirjoitti sairaslomalapun, jonka kesto oli 2.9. saakka. Leikannut lääkäri kävi sitten noin klo 11. Hän esitteli avaimenperäänsä, joka sattui olemaan kaulaani asetetun kakkaran kaltainen. Tämänkertainen visiitti oli rennommanpuoleinen ja herra Variksen kanssa tulikin naljailtua huumorimielessä puolin ja toisin - myös vierustoverin osallistuessa rupatteluun.
Kaulan lappu vaihdettiin puoliltapäivin ja samalla otettiin sydänlaput pois. Tässä kohtaa todettiin, jotta reagoin todellakin ihoteipeille ja liimoille. Meinaan näiden sydänläpäköiden mukaan lähti myös ihon pintaa.
Iltapäivä meni enemmän tai vähemmän kipuja kärvistellessä. Kotiinlähtöluvan sain, kun olin syönyt päivällisen. Kela-taksin kuski kävi hakemassa minut ihan pihasta saakka. Eikun Burana huiviin, pari vaihtolappua kaulaa varten mukaan ja eikun kotia!
(Olivat muuten kirjoittaneet sairaslomalappuun ammatiksi mediOnomi eikä mediAnomi ja sosionomi.. Hieman aiheutti hilpeyttä, kun tuon hokasin :D )
Toipilasajasta hieman myöhemmin ja ehkä suurpiirteisemmin. Sairaala-ajasta pidin tarkempaa päiväkirjaa ;)
Lähdin KYS:ille tuolloin 2.7. Kela-taksilla noin klo 7.35. Matkalle piti varata evästä, koska en saanut syödä enää klo 9 jälkeen mitään. Näin huonona aamupalan syöjänä varasin mukaan banaanin, smoothien ja omenan.
Matka meni rennosti rupatellessa tutun taksikuskin kanssa. Jännitystä toki oli ilmassa ja olin ehkä normaalia hiljaisempi, mutta kuitenkin... Perillä oltiin klo 9.32 ja taksikuski otti kortilta sen 16€, jonka tuo reissu kustansi. Yllättäen hän myös halasi ja toivoi kaikkea hyvää, ja että operaatio menee hyvin. Lupasin informoida jälkeenpäin, kun hän sattuisi kohdalle tulemaan, jotta miten kaikki meni. (Ei ole vielä osunut vastaan, jotta voisin arpeni näyttää.)
Kävin vessassa ennen siirtymistä K siipeen ja siellä 5. kerrokseen, neurologian poliklinikalle. Ilmoittauduin, jonka jälkeen oli hoitajan haastattelu. Jutustelu hoitajan kanssa oli hieman turhauttava, koska jälleen käytiin läpi samat asiat kuin edellisenä päivänä puhelimessa.
Siirryin huoneeseen numero 29, jossa oli jo toinen operaatiota odottava nainen. Hänellä oli kauluri kaulassa ja operaatio, johon hän oli menossa, oli samankaltainen kuin minulla, mutta astetta vaikeampi johtuen siitä, että häneltä poistettaisiin kasvain nikamavälistä ja laitettaisiin ruuvit. Tuli olo, että minulla on asiat hieman paremmin kuitenkin.
Hyvin pian minun saapumisen jälkeen, vierustoveri lähti leikkuriin. Minun leikkausaikaan oli vielä 4 tuntia. Pelasin jonkin aikaa puhelimen pelejä, taisinpa torkahtaakin. Noin puolilta päivin fysioterapeutti kävi tuomassa toipilasajan ohjeistuksen. Itse asiassa heräsin hänen tuloonsa. Sain häneltä vastauksen useimpiin itseäni askarruttaneisiin kysymyksiin - mitä kaikkea saan ja voin tehdä leikkauksen jälkeen ja miten kauan pitää varoa jne. Yksi tärkeä kysymys koski heinäkuun puolivälissä olevaa Ilosaarirockia, jolloin olisi mahdollista viedä lapset katsomaan Robinin keikkaa.
Kammotti ajatus siitä, että ensimmäisen 4vk aikana en saanut kantaa kuin 5kg enkä saanut olla veneessä tai ajaa nurmea ja ties mitä. Aika paljon rajoitteita, mutta itseni parhaaksi. Autolla ajoakin tuli välttää noin viikko. Suositus tosin oman voinnin mukaan.
Ensimmäisen kerran tuli nälkä klo 13.35. Lääkärinkin piti käydä, mutta ei näkynyt eikä kuulunut. Puhelimen pelit alkoivat tympiä. Esilääkityksen piti tulla klo 14...
Kun kello tuli kaksi, tuli myös hoitaja, joka muistutti Molla-Maijaa. Hänellä oli suuret silmät eikä ilmekään värähtänyt, vaikka mitä olisi sanonut. Ainoa poikkeus pehmovartaloiseen nukkeen nähden oli se, että hänellä oli mustat pitkät hiukset letillä. Kaukana Elovena-tytöstä. (Kaikkeen sitä kiinnittääkin huomiota..)
Minut kehoitettiin vaihtamaan avopaita. Tilanne oli jollain tapaa ahdistava, kun hoitaja seistä törötti kehon etupuolella eikä millään meinannut tajuta, että tahdon riisutumisrauhan enkä niin hirveästi välitä esitellä makkaroitani hänelle. Kyllä, typerää, mutta jollain tapaa tuossa tilanteessa koin kaipaavani yksityisyyttä. Hoitaja käski myös laittamaan puhelimen kaappiin, että hän saisi kaapin lukkoon. Leikkaukseen oli vielä aikaa tunti ja sanoinkin, että onko välttämättömyys jo nyt, kun huoneessa ei ollut muuta viihdykettä. Yksinäni olin miltei koko ajan ollut. Esilääkitystäkään ei hoitaja antanut. Perusteli sillä, ettei lääkäri ollut asiaa kirjannut tietoihini. Hän ei muutoinkaan malttanut kuunnella asiaani loppuun ja minun piti ihan sanoa, jotta voitko kuunnella. Olo oli varsin ahdistunut.
Hieman ennen kolmea huoneeseen asteli mies pitkässä valkoisessa takissa. Mieleen tuli aavistus, jotta nyt tulee muutoksia. Taisinpa tokaistakin, jotta "mitäs sinä täällä teet". Herra oli Joona Varis, joka oli tullut paikkaamaan kirurgia (Juhana Frösen), jonka piti leikata minut. Varsinainen kirurgi oli jäänyt kiinni edelliseen leikkaukseen. Ei kovin mieltä ylentänyt, kun herra Varis sanoi heti kärkeen, jotta "leikataan, kun nyt kerran olet täällä". Olo oli entistä jännittyneempi ja ahdistunut. En kai minä olisi KYS:ille lähtenyt "riesaksi", jos ei olisi ollut "pakko". Tuntui, että tämä kirurgi oli Fröseniin nähden taas toinen ääripää: Koin Frösenin empaattiseksi ja lämpimäksi persoonaksi, kun taas Varis tuntui kovalta ja vain työtään suorittavalta. Ei sillä, etteivätkö molemmat olisi alansa ammattilaisia. Minulle vain on tärkeää, että koen kanssani toimivat ihmiset sellaisiksi, että heitä on helppo lähestyä, jos kerran heidän armoillaan joudun olemaan.
Jäin huoneeseen yksin. Istuin sängynlaidalla ja tuijotin ulos. Sitten tuli itku eikä sille näkynyt loppua, vaikka huoneeseen tuli hoitaja, joka ilmoitti, että nyt pitäisi lähteä leikkaussaliin. En kääntynyt häneen päin enkä sanonut mitään. En itkultani kyennyt. Vasta hetken päästä hoitaja ymmärsi tulla luokseni ja tajusi, että minun on paha olla. Selitin kirurgin vaihdoksesta ja esilääkityksen uupumisesta ja tuntemuksistani. Taisinpa mainita aiemman hoitajan painostuksesta lokeron kiinni laittamiseksi (kävi useampaan kertaan asiaa patistelemassa) ja tähän tämä hoitaja taasen totesi, että eivät he yleensä niitä laita lukkoon kuin vasta leikkuriin lähtiessä.
Ja sitten peti lähti kohti leikkuria. Itkin matkallakin. Hoitaja kysyi, että tarvitsenko sittenkin sen esilääkityksen. Totesin vain, että "eikös ne kohta laita älyn pihalle niin loppuu tämä volina viimeistään sitten". En nimittäin voinut itkulle mitään. Ihan kammottavaa, kun aina silmät kuivattua tuli uusi itkuaalto. Itkin vielä leikkaussalissakin. Eikä asiaa helpottanut yhtään, että anestesialääkäri "aukoi päätään" siitä, ettei hänellä ollut minun perussairauksistani tietoa. Sanoin vain, että vastahan ne aamulla tenttasi hoitajan alkuhaastattelussa lääkitykset ja diagnoosit, ja että kyllä ne vielä silloin heillä oli tiedoissa näkyvissä. Ei vastannut anestesialääkäri mitään. Sitten lähti äly...
Seuraava havainto on heräämöstä. Ilmeisesti lääkärikin oli käynyt, mutta minulla ei ole tuosta muistikuvaa. Muistan mies- ja naishoitajan ja sen, kun mainitsin useampaan kertaan, ettei ole huonoa oloa. Nälkä kyllä. Torkahtelin viiden minuutin välein - muistan tämän siitä, että joka kerta kun heräsin, vilkaisin kelloa. Aika pitkät pari tuntia, kun ajattelee, mitä tahtia heräsin. Yhdet antibiootit ne antoivat tipan kautta leikkurissa ja toiset heräämössä. Kolmea eri kipulääkettä laittoivat myös. Pääsin heräämöstä omaan huoneeseen joskus seitsemän jälkeen.
Ja voi elämä.. Matkalla leikkurista iski sitten se huono olo. Sain pidettyä sen ruodussa, mutta kun join mehukeittoa niin sitten nousi kurkkuun. Pyysin nostamaan minut pystympään, koska selvästi pitkällään ollessa tuli huono olo.
Sen verran olo kuitenkin koheni, että iltapalan pystyin jo syömään, vaikka nieleminen tuntuikin kuin olisi ollut möykky kurkussa. Pissallakin kävin melko nopeasti. Isompaa hätää sain odotella.
Vieruskaverikin tuli takaisin siinä puoli yhdeksän jälkeen. Hänen leikkauksessaan oli Frösen ollut kiinni. Olivat joutuneet aloittamaan alusta, kun nikamat olivat murtuneet. Ihmettelin, jotta miksi hänellä on kauluri ja minulla ei. Ilmeisesti johtui leikkauksen luonteesta ja siitä, mitä operaatiossa tehtiin. Joka tapauksessa vieruskaveri oli loistavaa juttuseuraa ja samanlaisella huumorilla varustettu yli 60v. nainen. Ilman häntä olisi ollut varsin tympeää.
Yö meni puoli yhteen valvoessa ja torkahdellessa. Hoitajat kävivät innokkaasti vetämässä verhoa vierustoverin ja minun välille. Samoin sammuttamassa television. Me sitten iskettiin aina verho pois ja tv uudelleen päälle. Kumpikaan ei meinaan nukkunut yhtäsoittoa kovin kummoisia pätkiä. Viideltä heräsin kipuun. Jo aiemmin oli ollut puhetta, että Lyricaa jatketaan ja se tiputetaan pikkuhiljaa pois toipilasaikana. Panadolista sanoin suoraan, että siitä ei ole mitään apua. Antoivat Buranan. Eivät suostuneet antamaan mitään muuta. Noin kolmen vartin päästä hälytin hoitsun uudelleen ja sanoin, ettei kivut ole helpottaneet. Antoivat Panacodin, jonka jälkeen sain nukahdettua. Tarjosin muuten jossain vaiheessa minulle aiemmin päivällä annettua kyselylomakettakin, mutta eivät suostuneet ottamaan vastaan, koska eivät tienneet mistä on kyse. (Olin hieman äimistynyt..)
Siinä klo 8 aikaan antoivat jälleen Lyrican ja muut vakiolääkkeet. Aamupalan sain syötyä ongelmitta. Olin iloisesti yllättynyt, että minäkin sain puuroa! Olinhan gluteeniton. Frösen kävi morjestamassa vieruskaveria ja kuittasinkin hänelle, jotta "teit sitten oharit". Meni hieman hämilleen letkautuksesta. Sanoinkin sitten, etten ollut tosissani ja kerroin terveiset eräältä Facebookin kipuryhmän jäseneltä, jonka Frösen oli hänetkin leikannut. Oli varsin yllättynyt terveisistä.
Vaihdoin omat vaatteet heti, kun sain. Itse asiassa ennen päiväruokaa. Ihmettelin ääneen, miksi ihmiset valittaa sairaalaruoista. Itselle ainakin maistui. Ja harvemmin sitä saa jälkiruokaa ja muuta herkkua jokaisella aterialla.
Ennen kymmentä kävi kiertävä lääkäri (Jukka Huttunen?) harjoittelijan kanssa kyselemässä vointia ja kirjoitti sairaslomalapun, jonka kesto oli 2.9. saakka. Leikannut lääkäri kävi sitten noin klo 11. Hän esitteli avaimenperäänsä, joka sattui olemaan kaulaani asetetun kakkaran kaltainen. Tämänkertainen visiitti oli rennommanpuoleinen ja herra Variksen kanssa tulikin naljailtua huumorimielessä puolin ja toisin - myös vierustoverin osallistuessa rupatteluun.
Kaulan lappu vaihdettiin puoliltapäivin ja samalla otettiin sydänlaput pois. Tässä kohtaa todettiin, jotta reagoin todellakin ihoteipeille ja liimoille. Meinaan näiden sydänläpäköiden mukaan lähti myös ihon pintaa.
Iltapäivä meni enemmän tai vähemmän kipuja kärvistellessä. Kotiinlähtöluvan sain, kun olin syönyt päivällisen. Kela-taksin kuski kävi hakemassa minut ihan pihasta saakka. Eikun Burana huiviin, pari vaihtolappua kaulaa varten mukaan ja eikun kotia!
(Olivat muuten kirjoittaneet sairaslomalappuun ammatiksi mediOnomi eikä mediAnomi ja sosionomi.. Hieman aiheutti hilpeyttä, kun tuon hokasin :D )
Toipilasajasta hieman myöhemmin ja ehkä suurpiirteisemmin. Sairaala-ajasta pidin tarkempaa päiväkirjaa ;)
torstai 2. heinäkuuta 2015
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
Huomenna se tapahtuu
Jännittää.
Jännittää.
Jännittää.
Huomenna lähtee kyyti KYS:ille klo 7:35. Aamupala pitäisi syödä matkalla, koska yhdeksän jälkeen en saa syödä mitään. Saan ottaa vain allergia- ja kilpirauhaslääkkeet sekä Lyrican. Salazopyrin sekä luontaistuotteet (omegat sun muut) piti tauottaa jo 2vk sitten.
Päivä meneekin ilmeisesti odottaessa ja keskustellessa hoitohenkilöstön kanssa. Ymmärtääkseni leikkaava lääkäri sekä suunnitteleva hoitaja jututtavat ainakin. Leikkaus on klo 15. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi päästä kotiin jo huomenna, mutta tässä, kun on kuulostellut muita operaation läpikäyneitä niin voi olla, että joudun jäämään yöksi.
Hirvittää.
Toisaalta edelleen olo on toiveikas, mutta samaan aikaan pelkään. Tokkohan saan edes nukutuksi. Päällä painaa vielä se, että lapset jää mummin hoteisiin ja lauantaina lähtevät sitten mummon ja ukin luokse viikonlopunviettoon - pitäisi tänään pakata osa tavaroista, ettei unohdu mitään, ja kun mies on töissä kaikki nämä alkupäivät (tekee huomenna aamuvuoron, perjantaina iltavuoron, lauantai ja sunnuntaikin taisi olla aamua sekä iltaa). Eihän siinä mitään, jos kaikki menee hyvin niin voi olla, että olen hyvinkin voimissani, mutta... Jospa ei menekään. Sitten en tiedä miten selviän.
Lupaan kuitenkin päivittää tänne asiasta, jahka kynnelle kykenen. Toivottakaa tsemppiä, jotta takaisin tulee entistä ehompi Vattulaiska :)
Jännittää.
Jännittää.
Huomenna lähtee kyyti KYS:ille klo 7:35. Aamupala pitäisi syödä matkalla, koska yhdeksän jälkeen en saa syödä mitään. Saan ottaa vain allergia- ja kilpirauhaslääkkeet sekä Lyrican. Salazopyrin sekä luontaistuotteet (omegat sun muut) piti tauottaa jo 2vk sitten.
Päivä meneekin ilmeisesti odottaessa ja keskustellessa hoitohenkilöstön kanssa. Ymmärtääkseni leikkaava lääkäri sekä suunnitteleva hoitaja jututtavat ainakin. Leikkaus on klo 15. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi päästä kotiin jo huomenna, mutta tässä, kun on kuulostellut muita operaation läpikäyneitä niin voi olla, että joudun jäämään yöksi.
Hirvittää.
Toisaalta edelleen olo on toiveikas, mutta samaan aikaan pelkään. Tokkohan saan edes nukutuksi. Päällä painaa vielä se, että lapset jää mummin hoteisiin ja lauantaina lähtevät sitten mummon ja ukin luokse viikonlopunviettoon - pitäisi tänään pakata osa tavaroista, ettei unohdu mitään, ja kun mies on töissä kaikki nämä alkupäivät (tekee huomenna aamuvuoron, perjantaina iltavuoron, lauantai ja sunnuntaikin taisi olla aamua sekä iltaa). Eihän siinä mitään, jos kaikki menee hyvin niin voi olla, että olen hyvinkin voimissani, mutta... Jospa ei menekään. Sitten en tiedä miten selviän.
Lupaan kuitenkin päivittää tänne asiasta, jahka kynnelle kykenen. Toivottakaa tsemppiä, jotta takaisin tulee entistä ehompi Vattulaiska :)
tiistai 23. kesäkuuta 2015
Fiiliksiä
Enää 1vk 2pv, kun kaula operoidaan. Tietenkin edelleen jännittää ja pelottaa, mutta toisaalta olo on toiveikas. Enää n. 2kk ja pitäisi uuden elämän voittaa.. En halua antaa siunaaman ajatustakaan sille, etteikö voittaisi. Yksi asia kenties korjattu tässäkin ruhossa, kun ei omat keinot ole riittäneet. Mikä parasta, pääsen eroon Lyricasta, joka kyllä auttaa, mutta on tuonut lisäkiloja siinä määrin, että näitä onkin sitten kiva alkaa yrittää pudotella. Suorastaan ällöttää katsoa peiliin, vaikka kuinka yritän ajatella, että kyllä tämä tästä - uusi elämä odottaa.
No mutta.. Kun soitin joku viikko taaksepäin tuohon alueelliseen sairaalaan, siellä ilmoitettiin, että käden operaatio menee syksylle. Huokaisin helpotuksesta - vaikka aikaa olin odotellutkin - koska kyseinen operaatio on aiheuttanut stressiä mm. työnhaun suhteen. Seuraavalla viikolla soitin KYS:ille ja sieltä ilmoitettiin, että kesäkuun jonossa. Tiesin odottaa aikaa lähiviikoille. Näin kävikin. Heti viikonlopun yli mentyä tuli puhelu, jotta aika on 2.7. ja verikokeissa käytävä 30.6. Sitä seuraavana päivänä soitti vielä operoiva lääkäri ja sain kysyä asioita, jotka vaivasivat mieltä. Periaatteessa n. 1½kk leikkauksesta voin elää jo normaalisti - toki varoen tiettyjä liikkeitä ja tajutonta reutuamista, mutta.. Noooo, seuraavana päivänä minua lähestyttiin tekstiviestillä, johon tuli vastata tietyin määritelmin "KYLLÄ" tai "EI". PKSSK siis tiedusteli tekstiviestillä, että pääsenkö 7.8. päiväkirurgiseen ranteen tähystysleikkaukseen. Ok, otin ajan vastaan.
Mitäs jos saankin töitä elokuusta eteenpäin? Eihän kukaan ota tällaista, jolla heti tulossa sairaslomaa "koeajalla". Minulle sopivia työpaikkoja on varsin vähän tarjolla ja keljuttaa pelkkä ajatuskin, että jokin työ menisi sivu suun tämän takia. Kyllä, olen typerä, kun ajattelen näin. "Tuleehan niitä työpaikkoja." No, tuleehan niitä, mutta millä aikavälillä ja millaisia. Tuleeko sellaisia, joissa minäkin voisin täysipainoisesti toimia.
Toisaalta.. Naapurin herran sanoja lainatakseni: "Sinähän olet puhetyöläinen." Oletin tuon olevan vitsi, mutta asiassa piilikin totuus. Näinhän se on. Pääasiassa työni on puhetyötä, ihmisten kanssa olemista ja heidän tukemistaan eri elämäntilanteissa. Mihin tarvitsen varsinaisesti kättä? (Muuta kuin raporttien väsäämiseen, mikä luonnistuu kyllä vähemmälläkin toimintakyvyllä.. :P )
Blaah. Miten ihminen voikin olla hieman ymmyrkäisenä näiden asioiden kanssa! Vuosia taistellut, että saa apua ja kun sitä alkaa saada niin sitten alkaa pää harata vastaan - tai ehkä olosuhteetkin ja tulevaisuuden suunnitelmat. Järki sanoo, että pitää elää nyt tätä hetkeä eikä miettiä liikaa tulevaa, mutta..
Ehkä en ole yksin ajatusteni kanssa. Kyllä tämä tästä.. Toivotaan.
No mutta.. Kun soitin joku viikko taaksepäin tuohon alueelliseen sairaalaan, siellä ilmoitettiin, että käden operaatio menee syksylle. Huokaisin helpotuksesta - vaikka aikaa olin odotellutkin - koska kyseinen operaatio on aiheuttanut stressiä mm. työnhaun suhteen. Seuraavalla viikolla soitin KYS:ille ja sieltä ilmoitettiin, että kesäkuun jonossa. Tiesin odottaa aikaa lähiviikoille. Näin kävikin. Heti viikonlopun yli mentyä tuli puhelu, jotta aika on 2.7. ja verikokeissa käytävä 30.6. Sitä seuraavana päivänä soitti vielä operoiva lääkäri ja sain kysyä asioita, jotka vaivasivat mieltä. Periaatteessa n. 1½kk leikkauksesta voin elää jo normaalisti - toki varoen tiettyjä liikkeitä ja tajutonta reutuamista, mutta.. Noooo, seuraavana päivänä minua lähestyttiin tekstiviestillä, johon tuli vastata tietyin määritelmin "KYLLÄ" tai "EI". PKSSK siis tiedusteli tekstiviestillä, että pääsenkö 7.8. päiväkirurgiseen ranteen tähystysleikkaukseen. Ok, otin ajan vastaan.
Mitäs jos saankin töitä elokuusta eteenpäin? Eihän kukaan ota tällaista, jolla heti tulossa sairaslomaa "koeajalla". Minulle sopivia työpaikkoja on varsin vähän tarjolla ja keljuttaa pelkkä ajatuskin, että jokin työ menisi sivu suun tämän takia. Kyllä, olen typerä, kun ajattelen näin. "Tuleehan niitä työpaikkoja." No, tuleehan niitä, mutta millä aikavälillä ja millaisia. Tuleeko sellaisia, joissa minäkin voisin täysipainoisesti toimia.
Toisaalta.. Naapurin herran sanoja lainatakseni: "Sinähän olet puhetyöläinen." Oletin tuon olevan vitsi, mutta asiassa piilikin totuus. Näinhän se on. Pääasiassa työni on puhetyötä, ihmisten kanssa olemista ja heidän tukemistaan eri elämäntilanteissa. Mihin tarvitsen varsinaisesti kättä? (Muuta kuin raporttien väsäämiseen, mikä luonnistuu kyllä vähemmälläkin toimintakyvyllä.. :P )
Blaah. Miten ihminen voikin olla hieman ymmyrkäisenä näiden asioiden kanssa! Vuosia taistellut, että saa apua ja kun sitä alkaa saada niin sitten alkaa pää harata vastaan - tai ehkä olosuhteetkin ja tulevaisuuden suunnitelmat. Järki sanoo, että pitää elää nyt tätä hetkeä eikä miettiä liikaa tulevaa, mutta..
Ehkä en ole yksin ajatusteni kanssa. Kyllä tämä tästä.. Toivotaan.
maanantai 15. kesäkuuta 2015
sunnuntai 14. kesäkuuta 2015
Hajatelmia
Pessimisti ei pety koskaan - optimisti näkee asioissa ne hyvätkin puolet. No joo.. Tuli vain mieleen, että viime viikolla saadun tiedon tiimoilta odotan nyt syksyä yhä enemmän. KYS:iltä kerrottiin, että olen kesäkuun jonossa ja minua ennen on vain muutama henkilö..
Jännä juttu. Ei jännitä. Odotan, että pääsisi toipumaan. Pääsisi elämään.
Tuli muuten hurja energia vain siitä, että kohta ei pysty tekemään. Pesin ikkunoita silläkin uhalla, että olo on kuin jyrän alle jääny. Osin ehkä siksikin, että idiootti en ole syönyt Salazopyriniä - nilkat vähemmän turvoksissa ja virtaa enemmän. Kummankohan tässä valitsisi: turvonneet kintut ja hönö olo sekä hintsusti kivuttomampi vaiko virtasen ja hieman sirommat nilkat sekä jyräolon...
Sen minä päätin, jotta jahka operoinnit on ohi, hakkautan vihdoin käsivarteni kuntoon. Joko jatkoa tai uutta päälle... On ku kärpäsen p*ska koko räntti, kun on tuota elopainoa tullu ja aikanansa tulehtu. Haluan muutenkin tuon kuntoon ennen ku biologiset taas kuvioissa. Sittenpä sitä ei otetakaan mitään. Joka tapauksessa nahkaan tulee lila perhonen - fibron symboli.
Nyt muksut maate. Pahoittelen ajatushäröjä - syytän ennakoivaa tekstinsyöttöä, jos pahasti pätkii :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)