Lyhyesti käyntikertomus

Ehkä nyt on oikea aika aloittaa kirjoittamaan siitä, miten kaularangan luudutusleikkaus meni. Nyt, kun operaatiosta on kulunut karkeasti se 2kk.

Lähdin KYS:ille tuolloin 2.7. Kela-taksilla noin klo 7.35. Matkalle piti varata evästä, koska en saanut syödä enää klo 9 jälkeen mitään. Näin huonona aamupalan syöjänä varasin mukaan banaanin, smoothien ja omenan.

Matka meni rennosti rupatellessa tutun taksikuskin kanssa. Jännitystä toki oli ilmassa ja olin ehkä normaalia hiljaisempi, mutta kuitenkin... Perillä oltiin klo 9.32 ja taksikuski otti kortilta sen 16€, jonka tuo reissu kustansi. Yllättäen hän myös halasi ja toivoi kaikkea hyvää, ja että operaatio menee hyvin. Lupasin informoida jälkeenpäin, kun hän sattuisi kohdalle tulemaan, jotta miten kaikki meni. (Ei ole vielä osunut vastaan, jotta voisin arpeni näyttää.)

Kävin vessassa ennen siirtymistä K siipeen ja siellä 5. kerrokseen, neurologian poliklinikalle. Ilmoittauduin, jonka jälkeen oli hoitajan haastattelu. Jutustelu hoitajan kanssa oli hieman turhauttava, koska jälleen käytiin läpi samat asiat kuin edellisenä päivänä puhelimessa.

Siirryin huoneeseen numero 29, jossa oli jo toinen operaatiota odottava nainen. Hänellä oli kauluri kaulassa ja operaatio, johon hän oli menossa, oli samankaltainen kuin minulla, mutta astetta vaikeampi johtuen siitä, että häneltä poistettaisiin kasvain nikamavälistä ja laitettaisiin ruuvit. Tuli olo, että minulla on asiat hieman paremmin kuitenkin.

Hyvin pian minun saapumisen jälkeen, vierustoveri lähti leikkuriin. Minun leikkausaikaan oli vielä 4 tuntia. Pelasin jonkin aikaa puhelimen pelejä, taisinpa torkahtaakin. Noin puolilta päivin fysioterapeutti kävi tuomassa toipilasajan ohjeistuksen. Itse asiassa heräsin hänen tuloonsa. Sain häneltä vastauksen useimpiin itseäni askarruttaneisiin kysymyksiin - mitä kaikkea saan ja voin tehdä leikkauksen jälkeen ja miten kauan pitää varoa jne. Yksi tärkeä kysymys koski heinäkuun puolivälissä olevaa Ilosaarirockia, jolloin olisi mahdollista viedä lapset katsomaan Robinin keikkaa.

Kammotti ajatus siitä, että ensimmäisen 4vk aikana en saanut kantaa kuin 5kg enkä saanut olla veneessä tai ajaa nurmea ja ties mitä. Aika paljon rajoitteita, mutta itseni parhaaksi. Autolla ajoakin tuli välttää noin viikko. Suositus tosin oman voinnin mukaan.

Ensimmäisen kerran tuli nälkä klo 13.35. Lääkärinkin piti käydä, mutta ei näkynyt eikä kuulunut. Puhelimen pelit alkoivat tympiä. Esilääkityksen piti tulla klo 14...

Kun kello tuli kaksi, tuli myös hoitaja, joka muistutti Molla-Maijaa. Hänellä oli suuret silmät eikä ilmekään värähtänyt, vaikka mitä olisi sanonut. Ainoa poikkeus pehmovartaloiseen nukkeen nähden oli se, että hänellä oli mustat pitkät hiukset letillä. Kaukana Elovena-tytöstä. (Kaikkeen sitä kiinnittääkin huomiota..)

Minut kehoitettiin vaihtamaan avopaita. Tilanne oli jollain tapaa ahdistava, kun hoitaja seistä törötti kehon etupuolella eikä millään meinannut tajuta, että tahdon riisutumisrauhan enkä niin hirveästi välitä esitellä makkaroitani hänelle. Kyllä, typerää, mutta jollain tapaa tuossa tilanteessa koin kaipaavani yksityisyyttä. Hoitaja käski myös laittamaan puhelimen kaappiin, että hän saisi kaapin lukkoon. Leikkaukseen oli vielä aikaa tunti ja sanoinkin, että onko välttämättömyys jo nyt, kun huoneessa ei ollut muuta viihdykettä. Yksinäni olin miltei koko ajan ollut. Esilääkitystäkään ei hoitaja antanut. Perusteli sillä, ettei lääkäri ollut asiaa kirjannut tietoihini. Hän ei muutoinkaan malttanut kuunnella asiaani loppuun ja minun piti ihan sanoa, jotta voitko kuunnella. Olo oli varsin ahdistunut.

Hieman ennen kolmea huoneeseen asteli mies pitkässä valkoisessa takissa. Mieleen tuli aavistus, jotta nyt tulee muutoksia. Taisinpa tokaistakin, jotta "mitäs sinä täällä teet". Herra oli Joona Varis, joka oli tullut paikkaamaan kirurgia (Juhana Frösen), jonka piti leikata minut. Varsinainen kirurgi oli jäänyt kiinni edelliseen leikkaukseen. Ei kovin mieltä ylentänyt, kun herra Varis sanoi heti kärkeen, jotta "leikataan, kun nyt kerran olet täällä". Olo oli entistä jännittyneempi ja ahdistunut. En kai minä olisi KYS:ille lähtenyt "riesaksi", jos ei olisi ollut "pakko". Tuntui, että tämä kirurgi oli Fröseniin nähden taas toinen ääripää: Koin Frösenin empaattiseksi ja lämpimäksi persoonaksi, kun taas Varis tuntui kovalta ja vain työtään suorittavalta. Ei sillä, etteivätkö molemmat olisi alansa ammattilaisia. Minulle vain on tärkeää, että koen kanssani toimivat ihmiset sellaisiksi, että heitä on helppo lähestyä, jos kerran heidän armoillaan joudun olemaan.

Jäin huoneeseen yksin. Istuin sängynlaidalla ja tuijotin ulos. Sitten tuli itku eikä sille näkynyt loppua, vaikka huoneeseen tuli hoitaja, joka ilmoitti, että nyt pitäisi lähteä leikkaussaliin. En kääntynyt häneen päin enkä sanonut mitään. En itkultani kyennyt. Vasta hetken päästä hoitaja ymmärsi tulla luokseni ja tajusi, että minun on paha olla. Selitin kirurgin vaihdoksesta ja esilääkityksen uupumisesta ja tuntemuksistani. Taisinpa mainita aiemman hoitajan painostuksesta lokeron kiinni laittamiseksi (kävi useampaan kertaan asiaa patistelemassa) ja tähän tämä hoitaja taasen totesi, että eivät he yleensä niitä laita lukkoon kuin vasta leikkuriin lähtiessä.

Ja sitten peti lähti kohti leikkuria. Itkin matkallakin. Hoitaja kysyi, että tarvitsenko sittenkin sen esilääkityksen. Totesin vain, että "eikös ne kohta laita älyn pihalle niin loppuu tämä volina viimeistään sitten". En nimittäin voinut itkulle mitään. Ihan kammottavaa, kun aina silmät kuivattua tuli uusi itkuaalto. Itkin vielä leikkaussalissakin. Eikä asiaa helpottanut yhtään, että anestesialääkäri "aukoi päätään" siitä, ettei hänellä ollut minun perussairauksistani tietoa. Sanoin vain, että vastahan ne aamulla tenttasi hoitajan alkuhaastattelussa lääkitykset ja diagnoosit, ja että kyllä ne vielä silloin heillä oli tiedoissa näkyvissä. Ei vastannut anestesialääkäri mitään. Sitten lähti äly...

Seuraava havainto on heräämöstä. Ilmeisesti lääkärikin oli käynyt, mutta minulla ei ole tuosta muistikuvaa. Muistan mies- ja naishoitajan ja sen, kun mainitsin useampaan kertaan, ettei ole huonoa oloa. Nälkä kyllä. Torkahtelin viiden minuutin välein - muistan tämän siitä, että joka kerta kun heräsin, vilkaisin kelloa. Aika pitkät pari tuntia, kun ajattelee, mitä tahtia heräsin. Yhdet antibiootit ne antoivat tipan kautta leikkurissa ja toiset heräämössä. Kolmea eri kipulääkettä laittoivat myös. Pääsin heräämöstä omaan huoneeseen joskus seitsemän jälkeen.

Ja voi elämä.. Matkalla leikkurista iski sitten se huono olo. Sain pidettyä sen ruodussa, mutta kun join mehukeittoa niin sitten nousi kurkkuun. Pyysin nostamaan minut pystympään, koska selvästi pitkällään ollessa tuli huono olo.

Sen verran olo kuitenkin koheni, että iltapalan pystyin jo syömään, vaikka nieleminen tuntuikin kuin olisi ollut möykky kurkussa. Pissallakin kävin melko nopeasti. Isompaa hätää sain odotella.

Vieruskaverikin tuli takaisin siinä puoli yhdeksän jälkeen. Hänen leikkauksessaan oli Frösen ollut kiinni. Olivat joutuneet aloittamaan alusta, kun nikamat olivat murtuneet. Ihmettelin, jotta miksi hänellä on kauluri ja minulla ei. Ilmeisesti johtui leikkauksen luonteesta ja siitä, mitä operaatiossa tehtiin. Joka tapauksessa vieruskaveri oli loistavaa juttuseuraa ja samanlaisella huumorilla varustettu yli 60v. nainen. Ilman häntä olisi ollut varsin tympeää.

Yö meni puoli yhteen valvoessa ja torkahdellessa.  Hoitajat kävivät innokkaasti vetämässä verhoa vierustoverin ja minun välille. Samoin sammuttamassa television. Me sitten iskettiin aina verho pois ja tv uudelleen päälle. Kumpikaan ei meinaan nukkunut yhtäsoittoa kovin kummoisia pätkiä. Viideltä heräsin kipuun. Jo aiemmin oli ollut puhetta, että Lyricaa jatketaan ja se tiputetaan pikkuhiljaa pois toipilasaikana. Panadolista sanoin suoraan, että siitä ei ole mitään apua. Antoivat Buranan. Eivät suostuneet antamaan mitään muuta. Noin kolmen vartin päästä hälytin hoitsun uudelleen ja sanoin, ettei kivut ole helpottaneet. Antoivat Panacodin, jonka jälkeen sain nukahdettua. Tarjosin muuten jossain vaiheessa minulle aiemmin päivällä annettua kyselylomakettakin, mutta eivät suostuneet ottamaan vastaan, koska eivät tienneet mistä on kyse. (Olin hieman äimistynyt..)

Siinä klo 8 aikaan antoivat jälleen Lyrican ja muut vakiolääkkeet. Aamupalan sain syötyä ongelmitta. Olin iloisesti yllättynyt, että minäkin sain puuroa! Olinhan gluteeniton. Frösen kävi morjestamassa vieruskaveria ja kuittasinkin hänelle, jotta "teit sitten oharit". Meni hieman hämilleen letkautuksesta. Sanoinkin sitten, etten ollut tosissani ja kerroin terveiset eräältä Facebookin kipuryhmän jäseneltä, jonka Frösen oli hänetkin leikannut. Oli varsin yllättynyt terveisistä.

Vaihdoin omat vaatteet heti, kun sain. Itse asiassa ennen päiväruokaa. Ihmettelin ääneen, miksi ihmiset valittaa sairaalaruoista. Itselle ainakin maistui. Ja harvemmin sitä saa jälkiruokaa ja muuta herkkua jokaisella aterialla.

Ennen kymmentä kävi kiertävä lääkäri (Jukka Huttunen?) harjoittelijan kanssa kyselemässä vointia ja kirjoitti sairaslomalapun, jonka kesto oli 2.9. saakka. Leikannut lääkäri kävi sitten noin klo 11. Hän esitteli avaimenperäänsä, joka sattui olemaan kaulaani asetetun kakkaran kaltainen. Tämänkertainen visiitti oli rennommanpuoleinen ja herra Variksen kanssa tulikin naljailtua huumorimielessä puolin ja toisin - myös vierustoverin osallistuessa rupatteluun.

Kaulan lappu vaihdettiin puoliltapäivin ja samalla otettiin sydänlaput pois. Tässä kohtaa todettiin, jotta reagoin todellakin ihoteipeille ja liimoille. Meinaan näiden sydänläpäköiden mukaan lähti myös ihon pintaa.

Iltapäivä meni enemmän tai vähemmän kipuja kärvistellessä. Kotiinlähtöluvan sain, kun olin syönyt päivällisen. Kela-taksin kuski kävi hakemassa minut ihan pihasta saakka. Eikun Burana huiviin, pari vaihtolappua kaulaa varten mukaan ja eikun kotia!

(Olivat muuten kirjoittaneet sairaslomalappuun ammatiksi mediOnomi eikä mediAnomi ja sosionomi.. Hieman aiheutti hilpeyttä, kun tuon hokasin :D )

Toipilasajasta hieman myöhemmin ja ehkä suurpiirteisemmin. Sairaala-ajasta pidin tarkempaa päiväkirjaa ;)