Fiiliksiä

Enää 1vk 2pv, kun kaula operoidaan. Tietenkin edelleen jännittää ja pelottaa, mutta toisaalta olo on toiveikas. Enää n. 2kk ja pitäisi uuden elämän voittaa.. En halua antaa siunaaman ajatustakaan sille, etteikö voittaisi. Yksi asia kenties korjattu tässäkin ruhossa, kun ei omat keinot ole riittäneet. Mikä parasta, pääsen eroon Lyricasta, joka kyllä auttaa, mutta on tuonut lisäkiloja siinä määrin, että näitä onkin sitten kiva alkaa yrittää pudotella. Suorastaan ällöttää katsoa peiliin, vaikka kuinka yritän ajatella, että kyllä tämä tästä - uusi elämä odottaa.

No mutta.. Kun soitin joku viikko taaksepäin tuohon alueelliseen sairaalaan, siellä ilmoitettiin, että käden operaatio menee syksylle. Huokaisin helpotuksesta - vaikka aikaa olin odotellutkin - koska kyseinen operaatio on aiheuttanut stressiä mm. työnhaun suhteen. Seuraavalla viikolla soitin KYS:ille ja sieltä ilmoitettiin, että kesäkuun jonossa. Tiesin odottaa aikaa lähiviikoille. Näin kävikin. Heti viikonlopun yli mentyä tuli puhelu, jotta aika on 2.7. ja verikokeissa käytävä 30.6. Sitä seuraavana päivänä soitti vielä operoiva lääkäri ja sain kysyä asioita, jotka vaivasivat mieltä. Periaatteessa n. 1½kk leikkauksesta voin elää jo normaalisti - toki varoen tiettyjä liikkeitä ja tajutonta reutuamista, mutta.. Noooo, seuraavana päivänä minua lähestyttiin tekstiviestillä, johon tuli vastata tietyin määritelmin "KYLLÄ" tai "EI". PKSSK siis tiedusteli tekstiviestillä, että pääsenkö 7.8. päiväkirurgiseen ranteen tähystysleikkaukseen. Ok, otin ajan vastaan.

Mitäs jos saankin töitä elokuusta eteenpäin? Eihän kukaan ota tällaista, jolla heti tulossa sairaslomaa "koeajalla". Minulle sopivia työpaikkoja on varsin vähän tarjolla ja keljuttaa pelkkä ajatuskin, että jokin työ menisi sivu suun tämän takia. Kyllä, olen typerä, kun ajattelen näin. "Tuleehan niitä työpaikkoja." No, tuleehan niitä, mutta millä aikavälillä ja millaisia. Tuleeko sellaisia, joissa minäkin voisin täysipainoisesti toimia.

Toisaalta.. Naapurin herran sanoja lainatakseni: "Sinähän olet puhetyöläinen." Oletin tuon olevan vitsi, mutta asiassa piilikin totuus. Näinhän se on. Pääasiassa työni on puhetyötä, ihmisten kanssa olemista ja heidän tukemistaan eri elämäntilanteissa. Mihin tarvitsen varsinaisesti kättä? (Muuta kuin raporttien väsäämiseen, mikä luonnistuu kyllä vähemmälläkin toimintakyvyllä.. :P )

Blaah. Miten ihminen voikin olla hieman ymmyrkäisenä näiden asioiden kanssa! Vuosia taistellut, että saa apua ja kun sitä alkaa saada niin sitten alkaa pää harata vastaan - tai ehkä olosuhteetkin ja tulevaisuuden suunnitelmat. Järki sanoo, että pitää elää nyt tätä hetkeä eikä miettiä liikaa tulevaa, mutta..

Ehkä en ole yksin ajatusteni kanssa. Kyllä tämä tästä.. Toivotaan.